JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Mik­si lai­vat ei­vät tör­mää me­ren­nei­toi­hin? – aja­tuk­sia kas­va­tuk­ses­ta

19.9.2016 6.35

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160919063500

Sun­nun­tai­aa­mu. Is­tun keit­ti­ön­pöy­dän ää­res­sä. Syy­sau­rin­gon väl­keh­ti­vät sä­teet leik­ki­vät sei­näl­lä. Talo nuk­kuu, on hil­jais­ta ja rau­hal­lis­ta. Aa­mu­leh­den ää­rel­le ki­pu­aa myös uni­nen 3-vuo­ti­as. Si­vu­jen kään­te­ly joh­taa mei­dät syy­ri­a­lais­ten, ke­mi­al­lis­ten asei­den tap­pa­mien poi­kien ku­van ää­rel­le.

– Isi kat­so, lap­set nuk­kuu, on­ko ne niin vä­sy­nei­tä?

äkil­li­ses­sä kii­tol­li­suu­den­tun­tees­sa ru­tis­tan ra­kas­ta­ni tiu­kas­ti. Si­li­tän pos­kea, suo­rin vaa­le­an tu­kan ohui­ta hai­tu­via ja pu­ris­tan vie­lä­kin tiu­kem­min sy­lii­ni.

Syyl­li­syys vil­kut­taa kii­tol­li­suu­den lo­mas­ta. Vii­mek­si ei­len her­mos­tuin. Oli le­vi­tet­ty kaik­ki mah­dol­li­set ja mah­dot­to­mat le­lut, mut­ta kor­jaa­mi­sen ajan­koh­ta­na lat­ti­al­la le­lu­ja la­jit­te­li leik­ki­jöi­den si­jaan leik­ki­mis­tä pyyk­kis­how'n ta­kia väl­tel­lyt isä. Et­te­kö te iki­nä opi?

Las­ten­kas­va­tus pa­laut­taa oman osaa­mi­sen joka päi­vä sin­ne jon­ne­kin vuo­sia esi­kou­lua alem­mil­le ta­soil­le. Jut­te­len tut­ta­van kans­sa, jon­ka ta­val­li­sen nä­köis­tä lap­suut­ta olen jos­kus seu­ran­nut si­vus­ta. Nyt hän käy te­ra­pi­as­sa, tie­dät­hän, lap­suus. Toi­nen pur­kaa te­ra­pi­as­sa äi­ti­suh­det­taan, kol­mas isä­suh­det­taan. Kau­hun­se­kai­sin tun­tein aloi­tan kai­ken jäl­leen alus­ta.

– Lap­set, tul­kaa­pas tän­ne, nyt lu­e­taan kir­ja.

Ko­din­hoi­to­huo­nees­ta kuu­luu nau­run­re­mak­kaa ja ve­den­lois­ket­ta.

– Ai, te ai­heu­tit­te ai­no­as­taan ve­si­va­hin­gon, no ei sii­nä mi­tään, sel­lais­ta­han sat­tuu.

Sei­son päi­vä­ko­din pi­hal­la. Sy­lis­sä­ni kau­laa­ni pu­ris­taa kuu­si­vuo­ti­as, pai­ta­ni al­la sy­dän­tä­ni viil­tä­vä tus­ka. On vain osat­ta­va pääs­tää ir­ti – mei­dän mo­lem­pien.

– Mik­si sun pi­tää men­nä töi­hin?

Mi­nul­la on kii­re, mut­ta syyl­li­syy­den­tun­ne pi­tää kii­ret­tä pih­deis­sään. Opet­ta­ja­na olen näh­nyt näi­tä hy­väs­te­jä lu­ke­mat­to­mia. Hy­myil­len tien­nyt nii­den het­kel­li­syy­den: ai­kuis­ten kai­kot­tua nä­kö­pii­ris­tä lap­set ko­ko­a­vat it­sen­sä häm­mäs­tyt­tä­vän no­pe­as­ti ja osaa­vat it­se­näi­sen toi­min­nan kuin van­hat te­ki­jät. Oven sul­keu­dut­tua ta­ka­na­ni sei­son pi­han aa­mu­vii­ley­des­sä ja pyy­hin sil­mä­kul­mi­a­ni.

Omien tun­tei­den ka­na­voin­ti las­ten näh­den on häm­men­tä­vää. Toi­saal­ta ha­lu­ai­si va­laa lap­seen luot­ta­mus­ta säi­lyt­tä­mäl­lä ti­lan­tees­sa kuin ti­lan­tees­sa reip­paan vii­le­än asen­teen: luo­tan si­nuun ja sii­hen, et­tä sel­vi­ät. Toi­saal­ta ha­lu­ai­si näyt­tää sen toi­sen­kin puo­len: ra­kas­tan si­nua niin pal­jon, et­tä tus­ka­si tun­tuu omal­ta­ni. Kas­va­tu­sop­paat muis­tut­ta­vat mei­tä van­hem­pia tun­teis­ta ja nii­den ka­na­voin­nis­ta. To­sie­lä­män ti­lan­teis­sa riit­tä­mät­tö­myys omis­sa na­hois­sa py­sy­mi­seen kas­vat­taa vä­lil­lä ha­lua käyt­tää op­pai­ta ka­lan kää­re­pa­pe­rei­na. Ei, en pys­ty. En sit­ten mil­lään.

YK:n yleis­ko­kouk­sen aloi­te syn­nyt­ti vuon­na 1954 kan­sain­vä­li­sen las­ten oi­keuk­sien ju­lis­tuk­sen. Suo­mes­sa päi­vä mer­kit­tiin Suo­men Uni­ce­fin aloit­tees­ta ka­len­te­rei­hin 1990-lu­vul­la ni­mel­lä las­ten­päi­vä. Aluk­si ajan­koh­ta­na oli lo­ka­kuun en­sim­mäi­nen maa­nan­tai, mut­ta vuo­des­ta 2002 läh­tien päi­vää on vie­tet­ty 20. mar­ras­kuu­ta ni­mel­lä Lap­sen oi­keuk­sien päi­vä. Tänä vuon­na päi­vän tee­ma­na on ilol­la kas­vat­ta­mi­nen. An­ne­taan yh­des­sä ai­kaa lap­sel­le ja kas­va­tuk­sel­le – jo­kai­nen meis­tä kas­vat­taa omal­la esi­mer­kil­lään ja ilol­la!

Bus­si­py­sä­kin mai­nok­ses­sa kak­si vä­ri­käs­pyrs­töis­tä me­ren­nei­toa is­tuu ki­vel­lä vil­kut­ta­mas­sa tu­tul­la lo­gol­la va­rus­te­tul­le lai­val­le.

– Is­kä, mik­si lai­vat ei­vät tör­mää me­ren­nei­toi­hin?

Niin­pä, mik­sen tul­lut tuo­ta it­se aja­tel­leek­si. Lap­sen elä­mäs­sä fak­ta ja fik­tio se­koit­tu­vat, mah­dol­li­sen jou­kos­sa on ai­na mah­do­ton­ta. Sa­maa aja­tuk­sen­kul­kua ha­lu­ai­si mu­kaan omaan kas­vat­ta­mi­seen­sa. Omat ja it­sel­le tär­ke­ät ra­jat, sään­nöt ja mää­räyk­set ovat lap­sen maa­il­mas­sa ver­rat­ta­vis­sa nii­hin me­ren­nei­toi­hin, jot­ka luis­kah­ta­vat lai­van tiel­tä pois.

– Eh­kä ne me­ren­nei­dot ui­vat ai­van omil­la ve­sil­lään ei­vät­kä koh­taa nii­tä lai­vo­ja kuin jos­kus ai­van va­hin­gos­sa?

Kir­joi­tuk­ses­sa on käy­tet­ty läh­tee­nä Suo­men Uni­ce­fin net­ti­si­vu­ja: www.uni­cef.fi

ArttuH.
25.11.2020

Sil­lä niin kuin kaik­ki ih­mi­set Aa­da­mis­ta osal­li­si­na kuo­le­vat, niin myös kaik­ki Kris­tuk­ses­ta osal­li­si­na teh­dään elä­vik­si, jo­kai­nen vuo­rol­laan.

1. Kor. 15:22–23

Viikon kysymys