JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Pysy ai­na pik­ku­vel­je­nä?

22.3.2016 6.55

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160322065500

Ma­kaan kita au­ki ham­mas­lää­kä­rin tuo­lis­sa. Ham­paas­ta on ir­ron­nut mui­nai­nen paik­ka, ja suu tun­tui ou­don tyh­jäl­tä il­man sitä. Nyt suu ei ole enää tyh­jä, inst­ru­ment­tia inst­ru­men­tin pe­rään tun­kee si­sää­ni. Ja juu­ri kun kaik­ki imu­rit, va­nut ja po­ra­ko­neet on saa­tu pai­kal­leen, kek­sii ham­mas­lää­kä­ri al­kaa ky­se­le­mään työs­tä­ni. Sii­nä­pä sit­ten ker­rot, mil­lais­ta on hou­ku­tel­la kuut­ta­tois­ta 8-vuo­ti­as­ta poi­kaa kouk­ku­virk­kauk­sen sa­loi­hin. On­nek­se­ni ta­ka­ham­pai­den vä­liin juut­tu­nut ka­nan­pa­la siir­tää lää­kä­rin mie­len­kiin­non puo­leen­sa. Ham­mas­hoi­ta­ja kään­tää ra­di­o­ta ko­vem­mal­le. Vä­sy­neen ala­ku­loi­nen ää­ni vai­ke­roi ra­di­on syö­ve­reis­tä: ”Pysy ai­na pik­ku­vel­je­nä, ja lin­tu­na, älä kos­kaan mie­his­ty.” Pik­ku­vel­jeys! Hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta jat­kaa työs­ken­te­ly­ään, minä mat­kaa aja­tuk­sii­ni.

Pik­ku­vel­jet – tie­dät­te­hän ih­mis­tyy­pin, pie­niä ute­li­ai­ta ih­mi­siä ai­na vää­räs­sä pai­kas­sa vää­rään ai­kaan. Kor­va kiin­ni sul­je­tun huo­neen oves­sa kuun­te­le­mas­sa, kun kes­kus­te­let ys­tä­vä­si kans­sa hen­ki­lö­koh­tai­sia asi­oi­ta­si. Myö­hem­min joku ker­ro­tuis­ta sa­lai­suuk­sis­ta saat­taa ol­la ylei­ses­ti muun per­heen tie­dos­sa päi­väl­lis­pöy­däs­sä, ja tie­to­vuo­ta­ja is­tuu lau­pi­as il­me kas­voil­laan lu­si­koi­mas­sa keit­to­aan.

Pik­ku­vel­jet, nuo äi­tien sy­dä­na­lo­jen hei­kot koh­dat. Saa­vat herk­ku­ja ti­lan­teis­sa, jois­sa kym­me­nen vuot­ta ai­em­min syn­ty­neet ei­vät oli­si nii­tä kos­kaan an­sain­neet. Me­ne­vät myö­hem­min nuk­ku­maan kuin vas­taa­vas­sa iäs­sä ol­leet 15 vuot­ta ai­em­min. Ve­tä­vät vain sää­lit­tä­vän il­meen kas­voil­leen, ja äi­din kuk­ka­ros­ta löy­tyy ole­mat­to­maan­kin tar­pee­seen raha. Hä­vy­tön­tä! Ja äi­dit, nuo hy­väk­käät! Kie­mur­te­le­vat ti­lan­teis­ta ulos, sil­lä ajat ovat muut­tu­neet, ta­lous­ti­lan­ne ko­hen­tu­nut ja niin pois­päin. Mut­ta kun äi­tien val­vo­vat sil­mät vain kat­so­vat muu­al­le, saa­vat pik­ku­vel­jet kuul­la kun­ni­an­sa. Ja op­pi­vat läk­syn­sä var­mas­ti sen jäl­keen.

Per­he­hie­rar­ki­as­sa pik­ku­vel­jet kuu­lu­vat luon­nol­li­ses­ti tai­pu­mus­ten­sa ja ikä­vuo­sien­sa vuok­si ihan ”alim­paan luok­kaan”. Jos van­hem­pien kas­va­tu­si­han­teet ovat vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na ra­pis­tu­neet ja haih­tu­neet ole­mat­to­miin, jat­ka­vat si­sa­ruk­set au­liis­ti tätä teh­tä­vää. Neu­vo­ja sa­te­lee ja ko­ke­muk­sen ää­ni pu­huu ja kuu­luu. ”Si­nun iäs­sä­si minä jo” on eri­no­mai­nen al­ku, ja to­den tot­ta var­mas­ti­kin ai­noa oi­kea pu­he­ta­pa pik­ku­vel­jil­le. Kas­va­tus­ta­voi­te voi­daan näh­dä jopa vel­vol­li­suu­te­na, jota tu­lee jat­kaa, vie­dä eteen­päin ja ke­hit­tää. Pik­ku­vel­jey­den taak­se voi tar­peen tul­len kät­key­tyä. ”Siis kun mä en mil­lään ym­mär­rä, niin au­tat­ko van­hem­pa­na ja vii­saa­na?” Ja ta­san lu­paan, et­tä apua saa.

Vuo­det ku­lu­vat ja vaih­tu­vat, ke­väi­tä seu­raa ai­na uu­si kesä ja sit­ten syk­sy. Pik­ku­vel­jet kas­va­vat sii­nä sa­mas­sa, kuin var­kain. Val­mis­tu­vat am­mat­tiin, me­ne­vät nai­mi­siin ja saa­vat lap­sia. Mi­ten häm­mäs­tyt­tä­vää, on­ko sitä avi­o­liit­toi­kää las­ket­tu jos­sain vä­lis­sä? Täyt­tä­vät vuo­sia ja vuo­si­kym­me­niä, joi­den ää­neen sa­no­mi­nen hei­ken­tää ha­lua ker­toa omaa ikään­sä. Jos­tain tu­lee uu­sia, tun­te­mat­to­mia ih­mi­siä, jot­ka tun­te­vat­kin ai­van eri­lai­sen pik­ku­vel­jen. Ker­to­vat hä­nes­tä asi­oi­ta, jot­ka ei­vät vält­tä­mät­tä kuu­los­ta tu­tuil­ta. Ih­mi­sen omi­nai­suu­det ke­hit­ty­vät elä­män var­si­tiel­lä. Löy­tyy­kin lan­ko­ja, jois­ta kään­tä­mäl­lä ma­ri­o­net­ti ei enää kään­ny­kään ha­lut­tuun suun­taan. On osat­ta­va pääs­tää ir­ti van­has­ta tot­tu­muk­ses­ta. Jos joku on saa­nut­kin koi­vu­nok­sas­ta ta­ka­puo­lel­leen kol­me­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, kas­va­vat ne koi­vut jo uu­si­na ja vah­voi­na ai­van uu­den­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä.

Ih­mi­sen van­he­tes­sa omat juu­ret al­ka­vat kiin­nos­taa. Lap­suu­den lo­put­to­miin in­ti­aa­ni­ke­siin on ikä­vä, ja si­sa­ruus väy­lä saa­vut­taa vie­lä jo­ta­kin sii­tä kai­kes­ta me­ne­te­tys­tä. Yh­tei­set muis­tot kan­ta­vat ja vie­vät eteen­päin. Ih­mis­suh­teet ja nii­den kie­mu­rat muut­tu­vat. Link­ke­jä al­kaa löy­tyä uu­des­taan, ikä­e­rot al­ka­vat ka­ven­tua, vaik­ka vuo­det vä­leis­sä py­sy­vät yhä sa­moi­na. Kiin­ty­mys­suh­de omiin rak­kai­siin si­sa­ruk­siin on sol­mit­tu jo var­hain lap­suu­des­sa. Sen voi­ma on ihail­ta­van kan­ta­va.

Per­heen hie­rar­kia kur­kis­te­lee enää vain kuin vai­vih­kaa jos­tain taus­tal­ta. Mut­ta tar­peen tul­len se nou­see pin­taan. Ol­laan kuin uu­del­leen jää­te­lön­ja­os­sa, ei­kä ja­ka­ja vält­tä­mät­tä ha­lu­a­kaan ot­taa vii­mei­se­nä. Sor­men­tök­käys jää­te­lö­pa­las­sa oli hyvä merk­ki, nyt tök­käys saat­taa osua eri­lai­seen pa­laan. Suun­ni­tel­laan van­he­ne­vien van­hem­pien hoi­to­vuo­ro­ja, ja­e­taan pe­rin­töä – per­he ko­koon­tuu uu­den­lai­sin ku­vi­oin. Kyky an­taa an­teek­si, unoh­taa, an­taa uu­del­leen an­teek­si ja hoi­taa asi­oi­ta kuu­luu yhä myös uu­den­lai­seen jää­te­lön­ja­koon. Sii­nä jää­te­lön­ja­os­sa voi­vat van­hat hie­rar­ki­at nos­taa pää­tään, mut­ta ke­hit­ty­neet ih­mis­suh­de­tai­dot vie­vät nii­tä eteen­päin.

ArttuH.
25.11.2020

Sil­lä niin kuin kaik­ki ih­mi­set Aa­da­mis­ta osal­li­si­na kuo­le­vat, niin myös kaik­ki Kris­tuk­ses­ta osal­li­si­na teh­dään elä­vik­si, jo­kai­nen vuo­rol­laan.

1. Kor. 15:22–23

Viikon kysymys