JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Syl­vi

14.6.2014 6.20

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420140614062000

Luin ker­ran leh­ti­ju­tun, jos­sa tun­ne­tut ih­mi­set lis­ta­si­vat elä­mään­sä vai­kut­ta­nei­ta hen­ki­löi­tä. Lis­toil­la keik­kui­vat van­hem­pien li­säk­si si­sa­ruk­set ja iso­van­hem­mat ja eri­näi­set opet­ta­jat. Miet­ties­sä­ni omaa elä­män­kaar­ta­ni py­säh­ty­vät aja­tuk­se­ni väis­tä­mät­tä Syl­viin. Har­va ih­mi­nen pys­tyy vie­lä yli kah­den­kym­me­nen­vii­den vuo­den ta­kaa nos­tat­ta­maan rin­nas­sa­ni yh­tä läm­pi­män tun­teen kuin hän.

Mei­dän per­heem­me mum­mot kuo­li­vat kau­an en­nen syn­ty­mää­ni. On­nek­si saim­me äi­din ys­tä­vä­pii­rin kaut­ta use­am­man­kin ”va­ra­mum­mon”. Mi­nul­le rak­kain heis­tä oli Syl­vi.

Syl­vin oi­kea nimi oli Syl­via. Hän oli suu­ren per­heen äi­ti, jon­ka lap­set oli­vat jo ai­kui­sia ja osin omien van­hem­pie­ni ikäi­siä. Syl­vi, Sylk­ky, eli Syl­vi-täti – rak­kaal­la mum­mol­la oli mon­ta ni­meä. It­se­ään Syl­vi kut­sui usein mam­mak­si ja mam­ma hän oli­kin kym­me­nil­le bi­o­lo­gi­sil­le lap­sen­lap­sil­leen. Lap­si­rak­kaa­na ih­mi­se­nä Syl­kyn syli oli avoin myös muil­le lap­sil­le.

Syl­vi oli al­ku­aan Kar­ja­lan siir­to­lai­sia. Hän oli ko­toi­sin jol­tain niis­tä jän­nit­tä­vän kuu­loi­sis­ta pai­kois­ta ku­ten ”Uu­el­ta kir­kol­ta”, ”Ant­re­as­ta” tai ”Koi­vis­tol­ta”, mut­ta häm­mäs­tyk­sek­se­ni olen unoh­ta­nut tar­kan pi­tä­jän. Näin ei ol­lut sil­loin 25 vuot­ta sit­ten. Syl­vin ta­ri­nat oli­vat kut­kut­ta­via ja ha­lu­sim­me kuul­la niis­tä ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan vaik­ka tie­sim­me ne jo etu­kä­teen.

Syl­vi oli pie­ni ja pyö­reä, ja pit­kään luu­lin, et­tä mum­mo­jen kuu­lui­kin ol­la juu­ri sel­lai­sia. Syl­vi asui vih­re­äs­sä rin­ta­ma­mies­ta­los­sa mie­hen­sä Väi­nön ja poi­kan­sa Ti­mon kans­sa. Ti­mon au­tol­la Syl­vi kul­ki meil­lä­kin, mil­loin ky­läs­sä, mil­loin hoi­ta­mas­sa mei­tä. Syl­vi oli hoi­ta­jis­ta par­hain. Hän tai­pui vaik­ka­pa he­vo­sek­si lat­ti­al­le kont­taa­maan ja rat­sas­ta­jaa kan­ta­maan, lu­ke­maan sa­tu­ja ja pi­tä­mään sy­lis­sä. Haus­kal­la mur­teel­laan hän muis­te­li usein lap­suut­taan ja elä­mään­sä Kar­ja­las­sa. Kun päi­vä­ko­dis­sa jär­jes­tet­tiin iso­van­hem­pien päi­vä, lu­pau­tui Syl­vi au­liis­ti sin­ne mat­kaan. Iso­van­hem­pien sa­lis­ta kuu­lui mah­ta­via nau­rah­duk­sia. Voi mi­ten yl­peä olin sin­ne kur­kis­tet­tu­a­ni, Syl­vi siel­lä viih­dyt­ti koko jouk­koa.

Syl­vi oli nii­tä ih­mi­siä, joil­le sat­tui ja ta­pah­tui. Ker­ran Syl­vi ja Väi­nö oli­vat tul­leet ko­ti­o­vel­leen ja huo­man­neet avai­men jää­neen si­säl­le. Ai­noa au­ki ole­va ik­ku­na oli kel­la­rin­luuk­ku, sel­lai­nen ka­pea, maan­ra­jas­sa ole­va. Syl­vi päät­ti, et­tä si­säl­le oli pääs­tä­vä ja pie­nem­pä­nä heis­tä hän pu­jot­tau­tui kel­la­rin­luu­kus­ta si­sään. Ar­vi­oin­ti­ky­ky kui­ten­kin pet­ti pa­hem­man ker­ran, ja niin Syl­vi juut­tui kiin­ni ik­ku­naan. Ei­pä hei­dän muu aut­ta­nut kuin odot­taa Ti­mon ko­tiin­pa­luu­ta, Syl­vi kiin­ni ik­ku­nan­luu­kus­sa ja neu­vo­ton Väi­nö puu­tar­han puo­lel­la. Sii­tä nau­run­re­ma­kas­ta, jon­ka sä­es­tyk­sel­lä asi­aa meil­le usein ker­rot­tiin, oli­si jo­kai­sel­la op­pia otet­ta­va­na.

Syk­syi­sin ko­ti­kau­pun­kiim­me saa­pui Ti­vo­li. Suun­ta­sim­me sin­ne kul­kum­me, Syl­vi, kak­si iso­vel­je­ä­ni ja minä. Minä olin Syl­vis­tä lii­an pie­ni lait­tei­siin, mut­ta vel­je­ni sai­vat pyy­det­ty­ään lu­van ko­keil­la yh­tä vem­put­ti­mis­ta. Pyö­ri­tyk­sen ol­les­sa kii­vaim­mil­laan, päät­ti Syl­vi, et­tä lai­te oli lii­an vaa­ral­li­nen ja po­jat oli heti pe­las­tet­ta­va sen kyy­dis­tä. Lau­kul­laan ja kä­sil­lään hui­to­en Syl­vi sai ai­kaan sel­lai­sen shown, et­tä lait­teen­hoi­ta­jan ei muu aut­ta­nut kuin py­säyt­tää lai­te ja nos­taa po­jat siel­tä pois. Hä­peis­sään po­jat luik­ki­vat alas kyy­dis­tä, mut­ta Syl­vi oli tyy­ty­väi­nen. Moi­sis­ta lait­teis­ta ei ol­lut kuin hait­taa.

Yh­te­nä päi­vä­nä äi­ti sai pu­he­lin­soi­ton ja näyt­ti ko­vin va­ka­val­ta. Syl­vi oli löy­det­ty ko­tin­sa lat­ti­al­ta huo­nos­sa kun­nos­sa. Me­nim­me hän­tä kat­so­maan sai­raa­laan. Syl­vi voi jo sel­ke­äs­ti pa­rem­min, mut­ta näyt­ti hy­vin vä­sy­neel­tä. Sai­raa­lan eri­koi­sis­ta po­ti­lais­ta häm­men­ty­nee­nä näy­tin var­maan vä­hän hä­tään­ty­neel­tä. Syl­vi si­lit­ti pos­ke­a­ni ja lu­pa­si, et­tä kun­han ”mam­ma” täs­tä toi­puu, sai­sin ra­par­pe­ri­pii­rak­kaa. Syl­vin pi­han ra­par­pe­rit oli­vat kuu­lem­ma juu­ri pa­ra­hik­si kyp­sy­neet. Muis­tan erit­täin sel­ke­äs­ti, mi­ten yh­täk­kiä omas­sa lap­sen­maa­il­mas­sa­ni ta­ju­sin, et­tä en enää iki­nä sai­si sitä ra­par­pe­ri­pii­rak­kaa. Syl­vi ei kos­kaan pa­lan­nut sil­tä reis­sul­ta vih­re­ään ko­ti­ta­loon­sa.

Syl­vin hau­ta­jai­set oli­vat en­sim­mäi­nen kos­ke­tuk­se­ni su­ru­työ­hön. Lau­loin hä­nen ar­kul­laan ”Syt­ty­vät tuol­la kor­ke­al­la täh­det”. Ih­met­te­lin yleen­sä mut­kat­to­mas­ti toi­mi­van ää­ne­ni ou­toa vä­ri­nää. äi­ti oli hy­vin va­ka­va­na.

Lap­se­na Syl­vil­tä saa­tu va­rauk­se­ton hy­väk­syn­tä ja läm­min syli kan­ta­vat mi­nua vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. Syl­vin vai­ku­tuk­set nä­ky­vät elä­mäs­sä­ni muu­ten­kin, ku­ten jär­jet­tö­mä­nä rak­kau­te­na Han­nu ja Kert­tu -kek­se­jä koh­taan. Niin hä­nen kuin mi­nun­kin lem­pi­vir­te­ni on ”Joka aa­mu on ar­mo uus” ja ta­pa­ni on kuun­nel­la liki poik­keuk­set­ta hen­gel­li­sen mu­sii­kin toi­ve­kon­sert­tia ra­di­os­ta.

ArttuH.
16.5.2021

Jee­sus ru­koi­li ja sa­noi: "Sen kirk­kau­den, jon­ka sinä olet an­ta­nut mi­nul­le, olen minä an­ta­nut heil­le, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä." Joh. 17:22

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies