Luin ker­ran leh­ti­ju­tun, jos­sa tun­ne­tut ih­mi­set lis­ta­si­vat elä­mään­sä vai­kut­ta­nei­ta hen­ki­löi­tä. Lis­toil­la keik­kui­vat van­hem­pien li­säk­si si­sa­ruk­set ja iso­van­hem­mat ja eri­näi­set opet­ta­jat. Miet­ties­sä­ni omaa elä­män­kaar­ta­ni py­säh­ty­vät aja­tuk­se­ni väis­tä­mät­tä Syl­viin. Har­va ih­mi­nen pys­tyy vie­lä yli kah­den­kym­me­nen­vii­den vuo­den ta­kaa nos­tat­ta­maan rin­nas­sa­ni yh­tä läm­pi­män tun­teen kuin hän.

Mei­dän per­heem­me mum­mot kuo­li­vat kau­an en­nen syn­ty­mää­ni. On­nek­si saim­me äi­din ys­tä­vä­pii­rin kaut­ta use­am­man­kin ”va­ra­mum­mon”. Mi­nul­le rak­kain heis­tä oli Syl­vi.

Syl­vin oi­kea nimi oli Syl­via. Hän oli suu­ren per­heen äi­ti, jon­ka lap­set oli­vat jo ai­kui­sia ja osin omien van­hem­pie­ni ikäi­siä. Syl­vi, Sylk­ky, eli Syl­vi-täti – rak­kaal­la mum­mol­la oli mon­ta ni­meä. It­se­ään Syl­vi kut­sui usein mam­mak­si ja mam­ma hän oli­kin kym­me­nil­le bi­o­lo­gi­sil­le lap­sen­lap­sil­leen. Lap­si­rak­kaa­na ih­mi­se­nä Syl­kyn syli oli avoin myös muil­le lap­sil­le.

Syl­vi oli al­ku­aan Kar­ja­lan siir­to­lai­sia. Hän oli ko­toi­sin jol­tain niis­tä jän­nit­tä­vän kuu­loi­sis­ta pai­kois­ta ku­ten ”Uu­el­ta kir­kol­ta”, ”Ant­re­as­ta” tai ”Koi­vis­tol­ta”, mut­ta häm­mäs­tyk­sek­se­ni olen unoh­ta­nut tar­kan pi­tä­jän. Näin ei ol­lut sil­loin 25 vuot­ta sit­ten. Syl­vin ta­ri­nat oli­vat kut­kut­ta­via ja ha­lu­sim­me kuul­la niis­tä ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan vaik­ka tie­sim­me ne jo etu­kä­teen.

Syl­vi oli pie­ni ja pyö­reä, ja pit­kään luu­lin, et­tä mum­mo­jen kuu­lui­kin ol­la juu­ri sel­lai­sia. Syl­vi asui vih­re­äs­sä rin­ta­ma­mies­ta­los­sa mie­hen­sä Väi­nön ja poi­kan­sa Ti­mon kans­sa. Ti­mon au­tol­la Syl­vi kul­ki meil­lä­kin, mil­loin ky­läs­sä, mil­loin hoi­ta­mas­sa mei­tä. Syl­vi oli hoi­ta­jis­ta par­hain. Hän tai­pui vaik­ka­pa he­vo­sek­si lat­ti­al­le kont­taa­maan ja rat­sas­ta­jaa kan­ta­maan, lu­ke­maan sa­tu­ja ja pi­tä­mään sy­lis­sä. Haus­kal­la mur­teel­laan hän muis­te­li usein lap­suut­taan ja elä­mään­sä Kar­ja­las­sa. Kun päi­vä­ko­dis­sa jär­jes­tet­tiin iso­van­hem­pien päi­vä, lu­pau­tui Syl­vi au­liis­ti sin­ne mat­kaan. Iso­van­hem­pien sa­lis­ta kuu­lui mah­ta­via nau­rah­duk­sia. Voi mi­ten yl­peä olin sin­ne kur­kis­tet­tu­a­ni, Syl­vi siel­lä viih­dyt­ti koko jouk­koa.

Syl­vi oli nii­tä ih­mi­siä, joil­le sat­tui ja ta­pah­tui. Ker­ran Syl­vi ja Väi­nö oli­vat tul­leet ko­ti­o­vel­leen ja huo­man­neet avai­men jää­neen si­säl­le. Ai­noa au­ki ole­va ik­ku­na oli kel­la­rin­luuk­ku, sel­lai­nen ka­pea, maan­ra­jas­sa ole­va. Syl­vi päät­ti, et­tä si­säl­le oli pääs­tä­vä ja pie­nem­pä­nä heis­tä hän pu­jot­tau­tui kel­la­rin­luu­kus­ta si­sään. Ar­vi­oin­ti­ky­ky kui­ten­kin pet­ti pa­hem­man ker­ran, ja niin Syl­vi juut­tui kiin­ni ik­ku­naan. Ei­pä hei­dän muu aut­ta­nut kuin odot­taa Ti­mon ko­tiin­pa­luu­ta, Syl­vi kiin­ni ik­ku­nan­luu­kus­sa ja neu­vo­ton Väi­nö puu­tar­han puo­lel­la. Sii­tä nau­run­re­ma­kas­ta, jon­ka sä­es­tyk­sel­lä asi­aa meil­le usein ker­rot­tiin, oli­si jo­kai­sel­la op­pia otet­ta­va­na.

Syk­syi­sin ko­ti­kau­pun­kiim­me saa­pui Ti­vo­li. Suun­ta­sim­me sin­ne kul­kum­me, Syl­vi, kak­si iso­vel­je­ä­ni ja minä. Minä olin Syl­vis­tä lii­an pie­ni lait­tei­siin, mut­ta vel­je­ni sai­vat pyy­det­ty­ään lu­van ko­keil­la yh­tä vem­put­ti­mis­ta. Pyö­ri­tyk­sen ol­les­sa kii­vaim­mil­laan, päät­ti Syl­vi, et­tä lai­te oli lii­an vaa­ral­li­nen ja po­jat oli heti pe­las­tet­ta­va sen kyy­dis­tä. Lau­kul­laan ja kä­sil­lään hui­to­en Syl­vi sai ai­kaan sel­lai­sen shown, et­tä lait­teen­hoi­ta­jan ei muu aut­ta­nut kuin py­säyt­tää lai­te ja nos­taa po­jat siel­tä pois. Hä­peis­sään po­jat luik­ki­vat alas kyy­dis­tä, mut­ta Syl­vi oli tyy­ty­väi­nen. Moi­sis­ta lait­teis­ta ei ol­lut kuin hait­taa.

Yh­te­nä päi­vä­nä äi­ti sai pu­he­lin­soi­ton ja näyt­ti ko­vin va­ka­val­ta. Syl­vi oli löy­det­ty ko­tin­sa lat­ti­al­ta huo­nos­sa kun­nos­sa. Me­nim­me hän­tä kat­so­maan sai­raa­laan. Syl­vi voi jo sel­ke­äs­ti pa­rem­min, mut­ta näyt­ti hy­vin vä­sy­neel­tä. Sai­raa­lan eri­koi­sis­ta po­ti­lais­ta häm­men­ty­nee­nä näy­tin var­maan vä­hän hä­tään­ty­neel­tä. Syl­vi si­lit­ti pos­ke­a­ni ja lu­pa­si, et­tä kun­han ”mam­ma” täs­tä toi­puu, sai­sin ra­par­pe­ri­pii­rak­kaa. Syl­vin pi­han ra­par­pe­rit oli­vat kuu­lem­ma juu­ri pa­ra­hik­si kyp­sy­neet. Muis­tan erit­täin sel­ke­äs­ti, mi­ten yh­täk­kiä omas­sa lap­sen­maa­il­mas­sa­ni ta­ju­sin, et­tä en enää iki­nä sai­si sitä ra­par­pe­ri­pii­rak­kaa. Syl­vi ei kos­kaan pa­lan­nut sil­tä reis­sul­ta vih­re­ään ko­ti­ta­loon­sa.

Syl­vin hau­ta­jai­set oli­vat en­sim­mäi­nen kos­ke­tuk­se­ni su­ru­työ­hön. Lau­loin hä­nen ar­kul­laan ”Syt­ty­vät tuol­la kor­ke­al­la täh­det”. Ih­met­te­lin yleen­sä mut­kat­to­mas­ti toi­mi­van ää­ne­ni ou­toa vä­ri­nää. äi­ti oli hy­vin va­ka­va­na.

Lap­se­na Syl­vil­tä saa­tu va­rauk­se­ton hy­väk­syn­tä ja läm­min syli kan­ta­vat mi­nua vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. Syl­vin vai­ku­tuk­set nä­ky­vät elä­mäs­sä­ni muu­ten­kin, ku­ten jär­jet­tö­mä­nä rak­kau­te­na Han­nu ja Kert­tu -kek­se­jä koh­taan. Niin hä­nen kuin mi­nun­kin lem­pi­vir­te­ni on ”Joka aa­mu on ar­mo uus” ja ta­pa­ni on kuun­nel­la liki poik­keuk­set­ta hen­gel­li­sen mu­sii­kin toi­ve­kon­sert­tia ra­di­os­ta.