JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Vauva

24.10.2015 6.31

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420151024063100

Kes­kel­lä yö­tä he­rään sii­hen tun­tee­seen, et­tä joku tui­jot­taa mi­nua. Kiin­teä kat­se lä­vis­tää vä­sy­neen har­ti­a­lin­jan, ju­miu­tu­neen nis­kan ja pa­kot­taa rä­väyt­tä­mään sil­mä­luo­met au­ki. Yö on säk­ki­pi­meä, mut­ta hen­gi­tys­ten ää­nis­tä tie­dän, et­ten ole yk­sin he­reil­lä. Kään­nän va­ro­vas­ti kyl­ke­ä­ni ja työn­nän kä­te­ni tyy­nyn al­le ko­hot­taak­se­ni ole­mus­ta­ni. Kyl­lä, uu­si vie­rus­ka­ve­ri­ni on he­reil­lä. Kak­si mus­taa sil­mää tui­jot­taa mi­nua vaa­ti­van ar­vos­te­le­vas­ti. Yö on niin hil­jai­nen, et­tei mui­ta vaa­ti­muk­sia tai­da ol­la täl­lä het­kel­lä.

Sinä ha­lu­at seu­raa. Suu­te­len ke­vy­es­ti ryp­pyis­tä ot­saa­si imien it­see­ni hä­kel­lyt­tä­vää tuok­su­a­si.

Sitä tuok­sua, jota tie­dän jo nyt ikä­vöi­vä­ni sit­ten kun et enää ole sii­nä lä­hel­lä, kä­sie­ni ulot­tu­vil­la. Uu­den elä­män tuok­sus­sa on sa­mal­la upe­aa tu­le­vai­suu­den us­koa ja hai­ke­aa lop­pua. Kun tuok­sua ei enää tun­ne, tie­tää yh­den vai­heen ly­hy­es­tä ih­mi­se­los­tam­me ole­van lo­pul­li­ses­ti ohi.

Si­nun elä­män­ryt­mi­si on ai­van oman­lai­sen­sa. Per­heem­me päi­vit­täi­seen sin­fo­ni­aan tuot oman­lai­se­si ta­ka­pot­kut, joi­ta ei voi en­na­koi­da, ei sit­ten mi­ten­kään.

Sai­raa­las­sa pä­te­vän oloi­nen nuo­ri kä­ti­lö esit­te­li mi­nul­le pus­sia, jos­sa vie­tit yh­dek­sän kuu­kaut­ta en­nen saa­pu­mis­ta luok­sem­me. Häm­men­nys ih­mi­se­lä­män alus­ta val­ta­si mi­nut yhä voi­mak­kaam­min, vaik­ka ko­ke­muk­se­na kaik­ki tämä oli jo tut­tua kol­mel­ta ai­kai­sem­mal­ta ker­ral­ta.

Kat­se­lin si­nua ja mie­tin, mi­ten tuos­ta upe­as­ta jär­jes­tel­mäs­tä tul­lee­na so­peu­tui­sit meil­le? Mi­ten epä­täy­del­li­nen elä­mäm­me so­pi­si si­nul­le, täy­del­li­syy­teen tot­tu­neel­le? Ta­ka­pot­ku­si ar­jes­sam­me osoit­ta­vat, et­tä jär­jes­tel­mään so­peu­tu­mi­nen vie ai­na ai­kan­sa. Pal­lo on tois­tai­sek­si ol­lut si­nul­la ja olet osan­nut käyt­tää sitä tai­dok­kaas­ti. Niin tai­dok­kaas­ti, et­tä upe­as­ti ar­ke­am­me or­ga­ni­soi­va äi­ti­si saat­taa soit­taa mi­nul­le neu­vot­to­man pu­he­lun.

Et­tä to­si­aan­ko, voit­ko ku­vi­tel­la, koko per­he val­mii­na läh­töön! Kol­mel­le en­sim­mäi­sel­le on saa­tu ul­ko­vaat­teet pääl­le, on teh­ty kaup­pa­lis­tat, koot­tu pa­lau­tus­pul­lot ja kar­ton­ki­jä­te. On kat­sot­tu reit­ti­op­paas­ta tark­ka ai­ka­tau­lu päi­väl­le, va­lit­tu bus­sit ja jat­ko­yh­tey­det.

Etei­sen kuu­muu­des­sa pää­tät sit­ten muut­taa suun­ni­tel­mia.

Vau­val­la on kak­ka!

Ja het­ki­nen, et­kö juu­ri äs­ken syö­nyt­kin, mik­si et syö­nyt tar­peek­si ker­ral­la?

Vau­val­la on näl­kä! Ja kun syö­mi­set on syö­ty, on vai­pas­sa taas jo­tain.

Ja kun äi­ti­si sii­nä uu­des­sa trens­sis­sään vaih­taa vaip­paa­si ko­din­hoi­to­huo­neen pöy­däl­lä, len­nä­tät kos­te­an kaa­ren koh­ti ys­tä­väl­lis­tä huol­ta­jaa­si. Päi­vän kii­reet lop­pu­vat ai­na­kin het­kek­si.

Sinä tar­vit­set ti­laa ja otat sitä.

Ja me muut jous­tam­me ja muok­kaam­me omaa ti­laam­me uu­den­lai­sek­si. Esi­koi­nen, se kai­kis­ta suu­rin ja osaa­vin, kä­per­tyy viu­lu­tun­nil­la pöy­dän al­le ei­kä suos­tu soit­ta­maan jou­sel­lis­ta­kaan. Ei, vaik­ka kuin­ka maa­nit­te­li­sim­me. Kes­kim­mäi­nen, se jo iso ja tai­ta­va, on ol­lut kuu­kau­sia täy­sin kui­va­na, yöt ja päi­vät il­man vaip­paa. Ja mitä ih­met­tä, nyt vai­pal­le oli­si­kin käyt­töä! Kun seit­se­män­nen yön jäl­keen työn­nän peit­toa pe­su­ko­nee­seen, tie­dän, et­tei huo­mi­on mää­räl­le ole ole­mas­sa va­ki­o­ta.

Nuo­rim­mai­nen, se rei­pas ja to­me­ra iso­sis­ko, lä­hes­tyy si­nua hert­tai­sen hel­läs­ti, sil­mien te­räs­sä häi­väh­dys häi­jyä vii­vaa. Va­ro­vas­ti, vau­va voi pu­do­ta! Me ai­kui­set, me toi­me­li­aat ja ak­tii­vi­set, et­sim­me paik­ko­jam­me kas­vat­ta­ji­na uu­del­leen ja uu­del­leen. Jous­tam­me, mie­tim­me. Laa­dim­me soit­to­läk­sy­jä var­ten soit­to­puun, jon­ka vä­ri­tet­ty leh­ti on vies­ti soi­te­tus­ta läk­sy­het­kes­tä. Ke­rääm­me jo­kai­sen kui­van yön jäl­keen ras­te­ja ka­len­te­riin ta­voit­tee­na saa­da te­la­ket­ju­rek­ka Pris­man le­luo­sas­tol­ta. Vie­täm­me äi­ti–ty­tär- ja isä–ty­tär-het­kiä sy­li­tel­len soh­val­la. Vuo­da­tam­me rak­kaut­tam­me jo­kai­sen per­heen­jä­se­nen tär­ke­ää paik­kaa juur­rut­ta­en.

Yön pi­mey­des­sä tui­jo­tan si­nua sil­miin.

Tut­ta­va­per­heel­le kau­pat­tiin au­to­kau­pas­sa nel­jän­nen lap­sen syn­ty­män jäl­keen seit­se­män hen­gen au­toa: ”yli­mää­räi­set” lap­set sai­si kä­te­väs­ti vii­mei­sel­le ta­ka­pen­kil­le. Au­to jäi kaup­paan.

Ra­kas pie­ni pi­ki­sil­mä­ni, yli­mää­räi­nen mah­dol­li­suus ja lah­ja Ju­ma­lal­ta, ym­mär­rät­hän mi­ten tär­keä meil­le olet? Mi­ten tär­keä on paik­ka­si per­hees­säm­me, jopa niin tär­keä et­tä ai­kuis­ten suun­ni­tel­mat saa­vat men­nä uu­sik­si. Mut­ta, tie­dät­hän rak­kaa­ni, et­tä yöt ovat nuk­ku­mis­ta ja le­poa var­ten. Nii­den avul­la jak­sam­me huo­mi­seen. Ja yli­huo­mi­seen. Ja tun­tuu kuin ym­mär­täi­sit. Nos­tat ylä­huu­le­si va­sen­ta reu­naa hiu­kan ival­li­sen nä­köi­se­nä, huo­kai­set ja otat tar­jo­a­ma­ni tu­tin kii­tol­li­se­na vas­taan.

Tui­jot­te­lem­me tu­tin liik­keen yli vie­lä het­ken toi­si­am­me, kun­nes ta­sai­nen tu­hi­na täyt­tää koko ma­kuu­huo­neen. En tie­dä, kum­pi nu­kah­ti en­sin.

ArttuH.
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys