Syk­sy saa­puu kuin var­kain. Il­lat al­ka­vat pi­me­tä, peh­meä läm­pö ihol­la muut­tuu vai­vih­kaa vii­ley­dek­si. Kou­lu­jen al­ka­mi­nen hil­jen­tää pi­hat lap­sis­ta. Esi­koi­nen no­jaa ik­ku­na­ruu­tuun. Pie­nen ih­mi­sen pää on täyn­nä ky­sy­myk­sis­tä. Vii­si­vuo­ti­as ei voi ym­mär­tää, et­tä pi­ha­ka­ve­reil­la ovat al­ka­neet ar­ki­ru­tii­nit läk­syi­neen ja ar­ki­si­ne nuk­ku­maan­me­noi­neen.

– Mik­si ku­kaan ei saa tul­la enää ulos?

– No, lap­sil­la on al­ka­nut kou­lut ja päi­vä­ko­dit, loma on ohi, nyt on syk­sy.

Kol­mi­vuo­ti­as kuun­te­lee kes­kus­te­lu­am­me. Sil­miin syt­tyy odot­ta­ma­ton pol­te.

– Is­ta, on­to nut sut­su?

– Kyl­lä, nyt on syk­sy.

– No lah­de­taan­ko me nut sin­ne Ta­na­li­an­saa­lil­le?

Voi, mi­ten sitä on­kaan odo­tet­tu. Hel­mi­kuus­sa va­ra­tut len­not ja ho­tel­lit tun­tui­vat sil­loin niin kau­kai­sil­ta, oli­han edes­sä pa­ras ke­vät ja iha­na lu­pauk­sien kesä. On kat­sot­tu tai­vaal­le, näh­ty len­to­ko­nei­ta, mie­tit­ty on­ko mei­dän ko­neem­me juu­ri jon­kun sel­lai­sen kal­tai­nen. Las­ket­tu kuu­kau­sia, viik­ko­ja, päi­viä. Ase­tet­tu vä­li­ta­voit­tei­ta, nii­tä lap­sen­ta­jui­sia. Loh­du­tet­tu su­re­via, et­tä et­hän nyt vä­li­tä, kun koit­taa syk­sy niin si­nä­kin pää­set.

Kaik­ki tämä on osa mat­kus­ta­mi­sen ide­aa. Ryt­mi­te­tään elä­mää, suun­ni­tel­laan, odo­te­taan ja kas­va­te­taan odo­tuk­sia. Sit­ten var­si­nai­nen mat­ka, ajan­jak­son hui­pen­tu­ma. Ei vä­liä, mil­lais­ta on tu­los­sa, kun­han on jo­tain mitä odot­taa. Su­vi­seu­ra­reis­su, lai­va­ris­tei­ly, ju­na­mat­ka Lah­teen serk­ku­jen luok­se – ih­mi­sen ru­tii­neis­ta ir­tau­tu­mi­sen tar­pees­sa on ol­ta­va jo­tain si­sään­ra­ken­net­tua. Kun mat­ka on ohit­se, pa­luun teh­tä­vä on tap­paa kaik­ki se mie­le­tön ku­hi­na min­kä odo­tus on ai­heut­ta­nut. Kam­mot­ta­van pit­kä odo­tus sul­je­tul­la len­to­ken­täl­lä. Juna-ase­mal­la vil­kut­ta­va kyy­nel­sil­mäi­nen iso­äi­ti. Ta­ka­pen­kil­lä tap­pe­le­vat lap­set. Pyyk­ki­vuo­ri ko­da­rin lat­ti­al­la. On­nek­si pian on taas ar­ki.

Luin ker­ran leh­ti­ju­tun koil­lis­maa­lai­ses­ta pa­ris­kun­nas­ta. Mies ja vai­mo oli­vat vart­tu­neet vie­rek­käi­sis­sä ky­lis­sä, men­neet nai­mi­siin, pe­rus­ta­neet per­heen sii­hen toi­seen ky­lään. Kas­vat­ta­neet lap­set, asui­vat nyt van­hoi­na hil­jais­ta ta­lo­aan. Mies ei ol­lut pois­tu­nut muu­ta­maa ko­ti­maan­reis­sua lu­kuun ot­ta­mat­ta ko­ti­seu­dul­taan kos­kaan. Vai­mo oli käy­nyt ker­ran Vi­ros­sa kyl­py­lä­lo­mal­la. Ju­tun lu­et­tu­a­ni tar­tuin vä­lit­tö­mäs­ti pu­he­li­mee­ni ja soi­tin jom­mal­le­kum­mal­le lä­him­mis­tä vel­jis­tä­ni, niin kuin mi­nul­la on täl­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa ta­pa­na teh­dä.

– Siis voit­ko ku­vi­tel­la, ai­ko­vat men­nä hau­taan käy­mät­tä Aust­ra­li­as­sa tai Am­bo­maal­la! Siis kaks­tu­hat­ta­lu­vul­la kun kaik­ki on vain yh­den klik­kauk­sen pääs­sä!

Lan­gan toi­ses­sa pääs­sä oli hil­jais­ta.

– Niin, kaik­ki ei­vät ha­lua tai us­kal­la mat­kus­taa, heil­lä ei ole eh­kä tar­peek­si kie­li­tai­toa ei­kä tie­to­tai­toa käyt­tää net­tiä.

– Mut­ta hy­vä­nen ai­ka, heil­lä on ju­tun mu­kaan use­am­pi lap­si­kin, ei­kö joku näis­tä voi­si tart­tua här­kää sar­vis­ta ja aut­taa kii­tok­sek­si van­hem­pan­sa edes ker­ran nä­ke­mään jos­tain toi­ses­ta ku­va­kul­mas­ta, mil­lai­sel­la pal­lol­la eläm­me?

– Hm. Kaik­kia ei mat­kus­ta­mi­nen kiin­nos­ta ti­pan ver­taa. Tun­nen mo­nia sel­lai­sia, jopa nuo­ri­a­kin ih­mi­siä.

Eu­roo­pas­sa ele­tään 2000-lu­vun kan­sain­va­el­lus­ten ai­kaa. Mas­soit­tain ih­mi­siä jät­tää ko­ti­maan­sa, hyp­pää hu­te­riin laut­toi­hin sa­la­kul­jet­ta­jien ar­moil­le ja uh­raa asi­al­le koko omai­suu­ten­sa ja elä­män­sä. Me tääl­lä, tur­val­li­sik­si mää­rit­te­le­mis­säm­me mais­sa pak­kaam­me lauk­kum­me ja uim­me vas­ta­vir­taan. Va­lit­sem­me mat­ko­ja, suun­nit­te­lem­me reit­te­jä, va­raam­me ho­tel­le­ja ja len­to­ja. Jos tie­to­tai­to ei rii­tä, apu­kä­siä löy­tyy. Upei­ta ka­ta­lo­ge­ja täyn­nä ku­via mie­let­tö­mis­tä mai­se­mis­ta, upeis­ta ui­ma-al­tais­ta, os­tos­pa­ra­tii­seis­ta. Al­ku­pe­räis­kan­so­ja, seik­kai­lu­ret­kiä ja eh­kä­pä mat­ka kah­vin al­ku­läh­teel­le? Ja sit­ten toi­sen­lai­sia ku­via, su­rua, li­kaa ja nä­län­hä­tää.

Ja ku­vat pu­hut­te­le­vat, ku­kin va­lit­see ha­lun­sa mu­kaan. Joku läh­tee oma­toi­mi­sel­le seik­kai­lu­lo­mal­le, toi­nen ryh­mä­mat­kal­le kuun­te­le­maan seu­ra­pu­hei­ta telt­ta­ka­tok­seen, kol­mas aut­ta­maan hä­dä­na­lai­sia jon­ne­kin kaa­ok­sen kes­kel­le. Ih­mi­nen tart­tuu usein mah­dol­li­suu­teen näh­dä jo­tain uut­ta ja eri­lais­ta ja omas­ta ar­jes­ta poik­ke­a­vaa. Tä­män mah­dol­li­suu­den avul­la voi­daan saa­da sil­miä vie­lä enem­män au­ki: mi­ten hy­vin meil­lä asi­at ovat­kaan?

Suo­ma­lai­sia syy­te­tään ai­van syys­tä­kin nurk­ka­kun­tai­sik­si: kun ei ol­la näh­ty maa­il­maa, ei ol­la val­mii­ta ot­ta­maan sitä luok­seen­kaan. Ne­tin vi­ha­pu­heis­sa muu­ka­lai­siin suh­tau­du­taan si­vis­tys­val­ti­on asu­keik­si kam­mot­ta­val­la ta­val­la. In­hi­mil­li­syys unoh­tuu. Sen unoh­ta­mi­nen ei ole niin help­poa, jos on kat­so­nut sitä jos­kus sil­miin. Jär­jet­tö­män li­kai­nen pie­ni ker­jä­läis­lap­si egyp­ti­läi­sen ran­ta­lo­ma­koh­teen ho­tel­li­a­lu­een ul­ko­puo­lel­la, kat­sees­sa epä­toi­voa ja sil­mä­nur­kas­sa kyy­nel. Ai­van lii­an vä­his­sä vaat­teis­sa jou­lu­kuun pak­ka­ses­sa sei­so­va vii­pu­ri­lai­nen ka­tu­poi­ka, joka ha­lu­si kui­ten­kin vain purk­kaa.

Mut­ta, nyt on siis syk­sy. Ja me pak­kaam­me lauk­kum­me, ja suun­taam­me sin­ne ”Ta­na­li­an­saa­lil­le”. Uim­me joka päi­vä usei­ta tun­te­ja ih­meel­li­sen läm­pi­mäs­sä suo­lai­ses­sa ve­des­sä. Häm­mäs­tym­me joka päi­vä sitä, et­tä jos­sain voi ol­la täy­si kesä, kun ko­to­na on vii­leä syk­sy. Nä­em­me val­ta­vat mää­rät elä­ke­läi­siä. Mum­mo­ja ja pap­po­ja on joka pai­kas­sa, kuin hat­ti­vat­te­ja saa­rel­laan. Kas­vo­jen uur­teis­sa nä­kyy elet­ty elä­mä, nyt on ai­ka naut­tia. Us­ko­mat­to­mat rus­ke­tuk­set pal­jas­ta­vat, et­tä elä­män vii­mei­sis­tä het­kis­tä on ha­lut­tu ot­taa kaik­ki ir­ti. Au­rin­gon säih­ky­vis­sä sä­teis­sä on koko ajan läs­nä lo­pul­li­suut­ta. Meil­le nämä ovat tä­män vuo­den vii­mei­set sä­teet, joil­le­kin eh­kä koko elä­män vii­mei­set.

Mat­kai­lun sa­no­taan avar­ta­van. Ja avar­taa­han se mo­nel­la ta­paa, myös kuk­ka­ron poh­jaa. Ra­ken­ta­jan bud­je­tis­sa ra­ha­rei­kiä riit­tää. Sil­ti vä­lil­lä on pak­ko pri­o­ri­soi­da, aja­tel­la ih­mis­tä, ih­mi­syyt­tä ja ih­mi­sen jak­sa­mis­ta. Au­to­ka­tok­seen saa va­lais­tuk­sen muu­ta­maa kuu­kaut­ta myö­hem­min­kin. Tut­ki­muk­sis­sa on to­det­tu, et­tä kuo­lin­vuo­teel­laan useim­mat mie­het ka­tu­vat eni­ten sitä, et­tei tul­lut an­net­tua tar­peek­si ai­kaa per­heel­leen, ol­tua las­ten kans­sa. Te­ke­vät ih­mi­set te­ke­vät läpi ar­ken­sa. Koti on iha­na paik­ka, mut­ta sa­mal­la lo­pu­ton työ­maa. Pois­tu­mi­nen siel­tä yh­des­sä saat­taa aut­taa asi­aa.

Kii­ve­tes­säm­me kor­ke­an vuo­ren la­el­le kat­so­maan us­ko­ma­ton­ta mai­se­maa kol­mi­vuo­ti­as pu­ris­taa mi­nua kä­des­tä.

– Ei, ei mua jan­ni­ta. Tal­kis­tin vain, et­ta olet sii­na.