JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Äi­ti on pois­sa

14.5.2014 10.18

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420140514101800

Avaan ko­din ul­ko-oven. Etei­sen tuo­lil­la on avat­tu vaip­pa­pa­ket­ti. Pi­a­no­tuo­lil­la on äi­din pit­kät vil­la­su­kat.

– äi­ti, minä tu­lin!

äi­ti is­tuu olo­huo­nees­sa pyö­rä­tuo­lis­sa. Pai­noa on taas läh­te­nyt pa­rin päi­vän si­säl­lä. Kas­vot ovat kal­pe­at, mut­ta sil­mis­sä käy sen­tään vi­lah­dus.

– No kiva, kun tu­lit!

Sit­ten äi­ti on hil­jaa ja sil­mien pil­ke on jos­sain pois­sa.

– Mi­tes olet jak­sel­lut, minä ky­syn, vaik­ka nä­en­kin sen pääl­le­päin.

– Ihan kii­tos hy­vin, äi­ti sa­noo.

Si­li­tän äi­din har­ti­oi­ta, hie­roa nii­tä ei saa, sil­lä syö­pä saat­taa vil­liin­tyä. Se on­kin ai­noa vil­li asia, jota äi­dil­le voi­si ta­pah­tua. äi­din iho näyt­tää kui­val­ta, ja lu­paan ras­va­ta sitä.

–Tie­dät­kö, olen odot­ta­nut, et­tä tu­let lait­ta­maan ras­vaa, äi­ti sa­noo ja mi­nua al­kaa it­ket­tä­mään.

Sit­ten äi­ti on jäl­leen pois­sa.

Sai­raus­vii­kot ovat eri­lai­sia. Isä on läh­dös­sä hau­ta­jai­siin, olen lu­van­nut tul­la äi­ti-vah­dik­si ko­tiin. En muis­ta, mil­loin olen vii­mek­si nuk­ku­nut van­hem­pie­ni ma­kuu­huo­nees­sa. äi­ti kuor­saa kuin si­sa­re­ni rot­t­wei­ler. Mut­ta kuor­saus on elä­män ää­ni. He­rääm­me kah­dek­sal­ta, kum­pi­kin ihan elos­sa.

– Nu­kuit­kin ai­ka pit­kään, minä sa­non.

– Niin nu­kuin, ja hy­vin nu­kuin­kin, äi­ti sa­noo.

Sit­ten hän on jäl­leen pois­sa.

Isä on in­nois­saan: on äi­ti tä­nään syö­nyt, pe­rä­ti nel­jä lu­si­kal­lis­ta li­ha­lien­tä!

– äi­ti, jos kiel­täy­dyt syö­mäs­tä, niin mei­dän pak­ko vie­dä sut sai­raa­laan ja lait­taa let­kul­la ruo­kaa suo­raan ma­haan!

äi­ti kat­soo mi­nua kuin ker­to­es­saan sa­lai­suu­den.

– Tie­dät­kö, mi­nua on pit­kään uh­kail­lut mies, joka ai­koo lait­taa mi­nul­le sen me­hu­let­kun.

Mei­dän ih­met­te­lym­me ei au­ta, äi­ti on jäl­leen pois­sa.

äi­ti pu­huu ruot­sia. Lap­suu­den kie­li tun­tuu kai tur­val­li­sel­ta. Mi­nä­kin pu­hun sit­ten ruot­sia. äi­ti kor­jaa kie­li­op­pi­vir­heen, se tun­tuu yl­lät­tä­en hy­väl­tä. Pu­he­lin soi, äi­din veli soit­taa. Veli, jon­ka kans­sa hän on ai­na ju­tel­lut ruot­sik­si. Ruot­sin­kie­li­nen puhe toi­ses­sa pääs­sä hy­myi­lyt­tää äi­tiä.

– Det är in­te fir­man här, äi­ti sa­noo pu­he­li­meen.

Tot­ta se on­kin, ei meil­lä ole muu­ta yri­tys­tä kuin sel­vi­tä päi­väs­tä toi­seen. Jos­sain vai­hees­sa pu­he­li­men luu­ri siir­re­tään kä­tee­ni. Eno­ni on kau­huis­saan – äi­ti on pois­sa.

Avai­len olo­huo­nees­sa ään­tä­ni.

– äi­ti, olen me­nos­sa esiin­ty­mään Jo­sef-pi­a­nis­ti­ni 40-vuo­tis­tai­tei­li­ja­juh­laan. Lau­lan siel­lä kah­dek­san Me­ri­kan­non lau­lua!

Ka­jau­tan mal­li­suo­ri­tuk­sek­si pät­kän lau­lus­ta ”Laa­tok­ka, kar­ja­lan meri”.

– Jos et sä koh­ta lo­pe­ta tota lau­la­mis­ta niin mä mot­ta­sen sua, äi­ti sa­noo.

Nau­ram­me isän kans­sa kip­pu­ras­sa: noin suo­raa pa­lau­tet­ta ei voi saa­da kel­tään muul­ta! Mut­ta äi­ti on jäl­leen men­nyt pois.

Sit­ten ker­ran äi­ti läh­tee ko­ko­naan pois. Val­ko­pu­kui­set hoi­ta­jat kan­ta­vat äi­din reip­pail­la kä­si­var­sil­laan ulos ta­los­ta. Ko­ti­sai­raa­la ha­kee ki­pu­pum­pun ja sän­gyn, ko­ti­sai­raan­hoi­to vai­pat ja pe­su­kin­taat. äi­ti pis­te­tään val­koi­seen ark­kuun, jos­sa on hap­su­ja ja äi­tien­päi­vä­ruu­su lii­te­tään äi­din kä­sien vä­liin. Lau­lam­me äi­din toi­ve­vir­ret ja syöm­me stro­ga­nof­fia, joka pa­hak­si on­nek­si lop­puu kes­ken.

Nyt äi­ti on ko­ko­naan pois­sa, vai on­ko sit­ten­kään? Päi­vit­täin etee­ni ti­pah­te­lee va­lo­ku­via, kort­te­ja, muis­ti­lap­pu­ja: kaik­ki äi­din jäl­kiä siel­lä ja tääl­lä. Vii­koit­tain koh­taan ih­mi­siä, joil­la on jo­tain ker­rot­ta­vaa äi­dis­tä. Ja on­pa äi­tiä näh­ty­kin enem­män kuin mo­niin viik­koi­hin, mil­loin Loh­jal­la pyö­räi­le­mäs­sä kes­kus­tas­sa ja mil­loin Gar­da-jär­vel­lä mat­kus­ta­mas­sa si­sä­ve­si­a­luk­sel­la. Ja kas, tuos­sa­han hän jo­not­taa Itä­kes­kuk­sen Pen­ti­kin jo­nos­sa kort­ti­ni­vas­ka kä­des­sään. Kään­ty­es­sään hä­nen kas­von­sa ovat kui­ten­kin vie­raat, ilo­ni muut­tuu häm­men­nyk­sek­si.

– Teil­lä on nyt äi­ti tal­lel­la, sa­noo tut­ta­va mi­nul­le. Niin on, ajat­te­len. Hän on men­nyt pois, mut­ta tun­tuu kuin hän yhä oli­si tääl­lä. Kii­tos, äi­ti, et­tä olit!

ArttuH.
25.11.2020

Sil­lä niin kuin kaik­ki ih­mi­set Aa­da­mis­ta osal­li­si­na kuo­le­vat, niin myös kaik­ki Kris­tuk­ses­ta osal­li­si­na teh­dään elä­vik­si, jo­kai­nen vuo­rol­laan.

1. Kor. 15:22–23

Viikon kysymys