Kirjoitan aiheesta, josta minä ja muut kaltaiseni eivät luultavasti mielellään puhu muille. Ajattelen, että se voi toimia vertaistukena niille, joita samanlaiset ahdistukset piinaavat.
Minua vaivaa erityisen herkkä omatunto. Ongelma ilmenee muun muassa siten, että tunnen tarvetta ripittäytyä sellaisista asioista, jotka eivät yleensä vaivaa ihmisiä. Kun tällainen ahdistus on voimakas, tunnen olevani kierteessä. Jokin asia piinaa mieltäni. Koen niin, että jos saan tuon asian puhutuksi pois, tilalle laukeaa jokin toinen – ja sama tuntuisi jatkuvan loputtomasti. Vapauden tunne on tavoittamattomissa.
Uskon edellä kuvatun liittyvän eräänlaiseen pakko-oireyhtymään, joka ilmenee minulla myös pakonomaisena tarkisteluna. Lähtiessäni kotoa tunnen voimakasta tarvetta varmistaa, että levy ei ole jäänyt päälle eikä hana vuotamaan. Näiden tarkistaminen on normaalia, mutta muuttuu silloin ongelmaksi, kun samat asiat joutuu tarkistamaan uudestaan ja uudestaan.
Luulin nuorena isänä, että vaiva on vain oma ongelmani. Nykyään tiedän, että oirehtimiseni on kiusannut myös läheisiäni. Vaimoani voi hermostuttaa, kun alan jankata jotakin asiaa. Onneksi hän myös ymmärtää minua ja jaksaa tukea, kun olen ahdistunut.
Koen, että minulta puuttuu tuntuma asioiden mittasuhteisiin. Minua saattaa vaivata sellainen asia, jota muut eivät edes huomaa. Pahimmillaan saatan huolestua, että syyllistyn varastamiseen, jos kenkiini tarttuu hiekkaa.
Minulla on kuin kaksi tahoa mielessäni. Toinen niistä ahdistuu jostakin asiasta, ja samanaikaisesti toinen tietää ongelman mielettömyyden. On kummallista, että ahdistus tuntuu järkeä vahvemmalta.
Yritän ajatella, että ahdistus on kuin hyvä ystäväni, joka ilmoittaa minulle, että olen hyvin väsynyt. On aika levätä.
Neuroottinen taipumus hävettää. Siksi yritän toimia niin, että muut eivät huomaa tätä elämää hankaloittavaa ominaisuuttani.
Kysymys on turvallisuuden tunteesta. Minusta tuntuu, että jos en toimi ajatuksieni osoittamalla tavalla, tapahtuu jotakin kauheaa. Näin yritän ehkä saada elämää hallintaani.
Ymmärrän hyvin, että toimintani on muille ihmiselle täysin käsittämätöntä. Sitä ei voikaan perustella järjellä. Pakkomielle ei usko järkeviä perusteluja.
Mieleen vaikuttava häiriö voi vaikuttaa myös uskonelämän alueella. Puhujat usein kertovat armon runsaudesta ja lisäävät, että uskovaisella on myös ripittäytymisen mahdollisuus erityisenä armoetuna. Ymmärrän puhujan viittaavan tällä selkeään tilanteeseen, jossa joku tietty asia olisi hyvä hoitaa pois. Minulle asia voi aiheuttaa sellaista ahdistusta, jota puhuja ei tarkoita. Saatan pelätä, että ripittäytyminen aloittaa loputtoman kaivamisen ketjun. Haluan kuitenkin uskoa, että pelastus ei riipu ripittäytymisen täydellisyydestä.
Yritän lohduttaa itseäni sillä, että elämä on epätäydellistä. Useimmilla ihmisillä on yksi tai useampi taakka, joiden kanssa he kipuilevat. En tiedä, onko Luoja antanut niitä meille muistutukseksi siitä, että kerran saamme jättää tämän puuttuvaisen elämän.
Onneksi lääketiede ja psykologia tunnistavat myös pakko-oireyhtymän, ja ongelmaan on saatavissa apua, mistä johtuen voin viettää lähes normaalia elämää.
Ajattelen, että Luoja on sallinut minulle tällaisen taakan. Vaikka vapaa uskominen on toisinaan hyvin vaikeaa, hän pitää minustakin huolta. Hän ottaa minut luokseen taivaaseen rikkinäisenä, jos jaksan uskoa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys