Suo­mi täyt­tää tä­nään 98 vuot­ta. Se on kor­kea ikä, jopa it­se­näi­sel­le val­ti­ol­le. His­to­ri­as­ta tie­däm­me, et­tä mat­kan var­rel­la on sat­tu­nut kai­ken­lais­ta. Eh­kä en kui­ten­kaan pu­reu­du so­tiin ja nii­tä seu­ran­nei­siin luot­ta­muk­sel­li­siin idän­suh­tei­siin. It­se­näi­syys­päi­vän tie­noo pani ni­mit­täin ajat­te­le­maan täl­lä ker­taa sitä, mitä ta­pah­tuu juu­ri nyt.

Vii­me ai­koi­hin saak­ka olen kat­sel­lut syn­nyin­maa­ta­ni tyy­ty­väi­sin sil­mäyk­sin. Yh­des­sä te­ke­mi­sen hen­ki on ol­lut syvä. Oi­ke­as­taan en ole kiin­nit­tä­nyt sii­hen ai­kai­sem­min juu­ri huo­mi­o­ta; ka­lat­kaan ei­vät tie­dä ole­van­sa ve­des­sä. Mut­ta ku­lu­nee­na vuon­na on al­ka­nut tun­tua sil­tä, et­tä yh­teis­hen­gen ti­lal­le on nou­se­mas­sa ja nos­tet­tu po­ruk­ka­hen­keä. Po­ru­koi­den ta­voi­te ei ole­kaan yh­tei­sen Suo­men ra­ken­ta­mi­nen, vaan eri­lais­ten etu­jen ulos­mit­taa­mi­nen. Se on hir­muis­ta, Paa­si­ki­veä si­tee­ra­tak­se­ni.

Tänä vuon­na sil­mil­le rä­jäh­tä­nyt Eu­roo­pan laa­jui­nen pa­ko­laisk­rii­si on kos­ket­ta­nut myös Suo­mea. Suh­tau­tu­mi­se­ni asi­oi­den ke­hit­ty­mi­seen on vä­hin­tään­kin ris­ti­rii­tai­nen. Kris­til­li­nen lä­him­mäi­sen­rak­kau­den ihan­ne kos­kee myös maa­han­muut­ta­jia. Kun työs­sä­ni koh­taan hei­tä li­säk­si joka päi­vä, en ko­ke­mus­te­ni­kaan pe­rus­teel­la mi­ten­kään voi yh­tyä sii­hen ag­g­res­sii­vi­seen rä­hi­nään, joka maa­han­muu­ton li­sään­ty­es­sä on var­sin­kin so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa vi­rin­nyt. Sil­ti pi­dän huo­no­na si­tä­kin, et­tä niin kut­su­tus­sa val­ta­me­di­as­sa saa­te­taan vai­e­ta maa­han­muut­toon liit­ty­vis­tä on­gel­mis­ta, so­peu­tu­mat­to­muu­des­ta ja jopa ri­kol­li­suu­des­ta. On su­rul­lis­ta, et­tä kä­sil­lä ole­va krii­si on re­pi­mäs­sä rik­ki suo­ma­lais­ten yh­tei­sym­mär­rys­tä sii­tä, mil­lais­ta tu­le­vai­suut­ta maal­lem­me voi­tai­siin täs­sä­kin asi­as­sa ra­ken­taa.

Eh­kä tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den saa­pu­mi­nen­kaan ei ai­heut­tai­si niin voi­mak­kai­ta re­ak­ti­oi­ta, jos maam­me ta­lou­del­li­nen ti­lan­ne oli­si pa­rem­pi. Ko­to­pe­räi­nen työt­tö­myys on kas­vus­sa, val­ti­on bud­jet­ti on niuk­ka ja sen pie­ne­ne­vis­tä mää­rä­ra­hois­ta käy­dään yhä tiu­kem­paa kamp­pai­lua. Sa­no­mat­ta­kin on sel­vää, et­tä ai­na joku saa vä­hem­män kuin toi­nen. Mo­ni­ko on oi­ke­as­ti val­mis oi­ke­as­ti tin­ki­mään omas­taan tois­ten eduk­si? Jos­kus omia etu­ja päin vas­toin puo­lus­te­taan vaik­ka oi­keus­teit­se. Oma suu on lä­hem­pä­nä kuin kon­tin suu.

Kes­ki­näi­nen so­li­daa­ri­suus myös Eu­roo­pan Uni­o­nin ta­sol­la heik­ke­nee. Uni­o­nin ra­pau­tu­mi­nen on ikä­vä kyl­lä sel­lai­nen ke­hi­tys­kul­ku, jo­hon Suo­men on hy­vin vai­kea vai­kut­taa. Sen vai­ku­tuk­set kui­ten­kin tun­tu­vat myös tääl­lä. Yk­si niis­tä saat­taa ol­la se, et­tä to­tu­tut va­kaat olot toi­min­ta­ym­pä­ris­tös­säm­me ovat men­nyt­tä. Po­li­tii­kan penk­kiur­hei­li­jal­la ei to­ti­ses­ti ole näi­nä ai­koi­na tyl­sää. Va­li­tet­ta­vas­ti si­säl­lös­tä on vai­kea naut­tia.

Mi­nul­le ei ole lä­hi­main­kaan sel­vää, mil­lai­sia joh­to­pää­tök­siä täs­tä kai­kes­ta pi­täi­si ve­tää. Olen mie­les­tä­ni hyvä huo­maa­maan on­gel­mia, mut­ta huo­no kek­si­mään nii­hin rat­kai­su­ja. Kat­so­mos­ta­han on help­po huu­del­la, ja jäl­ki­vii­saus on ylei­nen ajat­te­lun muo­to.

Joka sun­nun­tai kir­kois­sam­me ru­koil­laan vii­saut­ta niil­le, jot­ka te­ke­vät mei­tä kaik­kia kos­ke­via pää­tök­siä. Ei ole ru­kous me­net­tä­nyt tar­peel­li­suut­taan. Eh­kä voi­sim­me pa­rem­min koh­da­ta edes­sä ole­via haas­tei­ta muis­ta­mal­la van­han be­ne­dik­tii­ni­läis­munk­kien ke­ho­tuk­sen: ora et la­bo­ra, "ru­koi­le ja tee työ­tä".

On­gel­mien nä­ke­mi­sen ei tar­vit­se tar­koit­taa nii­hin juut­tu­mis­ta. Lä­hiym­pä­ris­tö­ni tar­vit­see työ­pa­nos­ta­ni on­nek­si niin pal­jon, et­tä suu­rem­man mit­ta­kaa­van ky­sy­myk­set ovat sit­ten­kin vain ho­ri­son­tis­sa. Ei­kä ole va­hin­gok­si, jos muis­taa Raa­ma­tun mo­net lu­pauk­set sii­tä, et­tä Luo­ja pi­tää huo­len lap­sis­taan. ”En minä si­nua hyl­kää en­kä si­nua jätä” (Hepr. 13:5).

Meis­tä jo­kai­nen voi ot­taa vas­tuu­ta ko­ti­maas­tam­me. Lap­sil­le se mer­kit­see kou­lun­käyn­tiä, ai­kui­sil­le kas­vat­ta­mis­ta, opis­ke­lua ja työn­te­koa. Ei isän­maal­li­suu­den tar­vit­se ol­la it­se­ään al­le­vii­vaa­vaa. Par­haim­mil­laan se on pel­käs­tään re­hel­li­syyt­tä ja toi­sis­ta huo­leh­ti­mis­ta. Näi­den oheis­tuot­tee­na voim­me saa­da pa­rem­man Suo­men ja maa­il­man.